Leon talliseikkailut

fwb-o. Lionheart WK, tutummin vain Leo, on oikea tallityöntekijän painajainen. Karski ori saattaa hoitajakastinsa käytöksellään hermoromahduksen partaalle, mutta sen sijaan ratsastajalleen ruunikko onkin oikea timanttilouhos. Leolla kisataan esteitä 160cm radoilla, koulua helppoon A:han asti ja kenttäesteitä C1C2 tasolla.

Leon omistajatar, Heidi, on pian 21 vuotta täyttävä neitokainen, brunette ja oikea hevosnainen. Ammattitaitoinen hevosenhoitaja ja ratsastuksenohjaaja taitaa koulua Grand Prix tasolle ja kesyttää hevosen kuin hevosen käsittelytaidoillaan. Hyvin positiivinen persoona ja aina valmis auttamaan tarpeen vaatiessa.
Heidi kulkee tallilla useimmiten ratsastushousuissa ja t-paidassa, mutta toisinaan myös farkut jalassa ja ruutupaita päällään.

22. helmikuuta 2014
Leo huusi vieressäni ja ryki ketjunarua minkä kerkesi. Ärähdin sille ja nykäisin vähän narusta, liike sai orin rauhoittumaan kahden askeleen ajaksi, jonka jälkeen se taas steppasi poikittain ja päästeli mitä kamalamman kuuloisia ääniä.
- Leo, nyt! Korjasin käytöstä ja annoin ruunikon ymmärtää viestin myös kehonkielestäni. Nyt se tyytyi vain pörisemään itsekseen ja kävelemään machosti kaula kaarella. Vihdoin pääsimme pesupaikalle ja napsautin ketjunarujen lukot nahkariimun poskisolkiin. Kuului pitkä huokaisu ja Leo tasottui seisten neljällä jalalla ja pää alhaalla. Millään sitä ei saatu lopettamaan talutuksen sikailua, mutta kiinni ollessaan ori sentään osasi käyttäytyä.

Tallin hiljaisuudessa poistin kevyen toppaloimen ruunikon selästä ja hain varustehuoneesta sen harjat ja ratsastustavarat. Nappasin kainalooni myös enkkuviltin, jota tarvittaisiin tämän päivän treenin jälkeen aivan varmasti.

Pikaisen harjauksen myötä varustin Leolle mustan, kultareunaisen kouluhuovan, koulusatulan, remonttisuitset v-kristalli otsapannalla ja jalkoihin käärin valkoiset pintelit.

Ulos päästyämme hyppäsin suoraan orin selkään, sillä taluttaminen maneesiin oli vain turhaa riskipeliä. Hokkien turvaamana selvisimme pystyssä jäisen matkan ja maneesissa heitin viltin maneesin reunalle, kiristin satulavyön ja tarkistin, että jalustimet olivat yhtä pitkät. Napsautin valot ja radion päälle, jonka jälkeen annoin Leon kävellä runsaat alkukäynnit pitkillä ohjilla.
Ratsastin vähän päälle tunnin koululiikkeitä, Leolla meinasi palaa käpy kiinni yhdessä vaiheessa, mutta siitä selvittiin yllättävän pienellä. Pari pukkia ja lyhyt laukkapätkä selvitti orin pään ja pystyimme jatkamaan työntekoa.
Loppukäyntien aikana maneesin ovi aukesi ja sisään ratsasti Sussu nuorella tilastoponitammallaan. Leo yritti sikailla heti neidot nähdessään, mutta pysyi ruodussa pienen keskustelun jälkeen.
- Mä häivyn ihan justiin, mutta ei kannata tulla ihan hirveen lähelle. Leo ei tänään taas muista, että miten kuuluu käyttäytyä.
- Juu, ei mitään. Menikö se muuten hyvin?
- Meni, vähän piti tuossa kerrata, että kumpi ohjaa, mutta yllättävän pitkään se jaksoi keskittyä.
Poistuimme maneesista levitettyäni viltin orin selkään, muistutin Sussua vielä valojen ja radion poislaittamisesta lähdettyään. Olimme tunteneet tytön kanssa jo pitkään ja tämä olikin vakiokasvo jo ennen Ruelleen tuloaan.

Leon hoitaminen ratsastamisen jälkeen kävi jo paljon helpommin, mietin samalla, että miten possuksi se muuttuisi, kunhan talliin muuttaisi ensimmäinen orikaveri. Onneksi olimme päättäneet pitää A-käytävän täysin orien ja ruunien käytössä, silloin reviirikäyttäytyminen pystyttiin pitämään hallinnassa, eikä tammojen omimista tapahtunut, kuin ulkona.
Ruunikon odottaessa hoitopaikalla kylmäpussit jaloissaan, kävin putsaamassa varusteet ja sekoittamassa sille pienen hyvänmielen mössöannoksen. Vein mössöt orin karsinalle, puin sille kuivatusloimen päälle ja vein boksiin. Otin kylmäpussit pois ja jätin miehen loppupäiväksi sisälle, eihän se olisi ehtinyt paria tuntia kauempaa enää ulkona olemaankaan.

09. maaliskuuta 2014
Leolla oli päällään suitset ja ohut fleeceloimi, kun hyppäsin orin selkään ja pyysin sitä käyntiin. Oli ehkä uhkarohkeaa ja osittain jopa typerää lähteä sen kanssa satulatta maastoilemaan, mutta aurinkoinen kevätpäivä oli saanut minut hieman kevytpäiseksi muutenkin.
Tiesin kuitenkin, että Leo osasi käyttäytyä ja mikäli matkalla ei tulisi vastaan kiimaisia tammoja tai reviiritietoisia oreja, olimme turvassa. Tällä hetkellä ori kulki rennolla askeleella kohti maastopolkujen alkua, korvat kääntyilivät tuon tuosta kuuntelemaan ympäristön ääniä, mutta muuten kaikki tuntui olevan hyvin.

Valitsin keltaisen reitin, jossa olisi mäkiä ja paljon keskittymistä jalkatyöskentelyyn. Otin tukea mustasta harjasta jyrkimmissä ylämäissä ja annoin Leon kulkea melkein vapaasti haluamaansa reittiä polulla. Ori oli täysin keskittynyt maahan, joten se pysyi rentona edelleenkin ja näin jo valoa tunnelin päässä - ehkä tästä maastoreissusta selvittäisiin hengissä kotiin saakka.
Kiivettyämme reitin jyrkimmän mäen pysäytin ruunikon sen päälle ja annoin sille lepotauon. Mäeltä näki kilometrien päähän johonkin suuntaan, siellä näkyi toki vain puiden latvoja silmän kantamattomiin, mutta maisema oli siltikin melko vaikuttava.

Selvittyämme tallipihaan yhtenä kappaleena, ilman erimielisyyksiä, kiitin oria vuolaasti taputtamalla ja annoin sille sokeripalan taskustani. Maastoreissu oli sujunut paremmin, kuin oletin.

27. huhtikuuta 2014
Harjasin puolinukuksissa olevaa ruunikkoa oria pesukarsinalla. Lämpö oli tehnyt Leon uneliaaksi ja nyt ollessaan viileässä tallissa jonkun hoidettavana se otti siitä kaiken irti. Kerrankin se oli paikoillaan, ajattelin ja hymyilin.
Putsasin kaviot, vaikka niissä ei paljon mitään ollutkaan. Kuivilla keleillä niihin ei kertynyt juurikaan likaa.
Leo kiilsi puhtaana, joten asetin sen selkään juoksutusvyön. Kiristin sen sopivaksi ja kiinnitin siihen pessoa juoksutus apuohjat valmiiksi, vaikken niitä laittanutkaan vielä paikoilleen. Irroitin orin ketjuista ja riisuin riimun pois. Pujotin suitset päähän, kiinnitin soljet ja vein juoksutusliinan vasemman kuolainrenkaan kautta niskan yli oikeaan kuolainrenkaaseen. Nappasin vielä juoksutuspiiskan matkaan ja lähdin viemään ruunikkoa kentälle.

Pysäytin Leon keskelle tyhjää kenttää. Se oli juuri lanattu ja kasteltu, paremmaksi se ei oikeastaan mennytkään. Vein pessoan pitkät remmit kuolainrenkaitten kautta juoksutusvyön ylälenkkeihin. Sen jälkeen pudotin takaosan orin takapään yli kintereitten yläpuolelle ja pujotin hännän pois sen alta. Pyysin Leota eteenpäin ja se lähti hyvätahtisessa käynnissä kiertämään juoksutusympyrää.
Pessoa oli oiva apuväline juoksutukseen, sillä se toi luonnollisen kokoamisen hevoseen ja siinä hevonen taisteli vain itseään vastaan. Jos päätä nosti liikaa, takahihna kiristyi takajalkojen ympärillä ja sai ne enemmän alle.

Leo kulki hienosti kaikissa kolmessa askellajissa, molempiin suuntiin. Se oli jo oppinut pessoaan, eikä tapellut vastaan. Lopetettuani juoksutuksen purin apuohjat takaisin orin selän päälle ja talutin sitä muutaman kierroksen kentällä.

Tallissa harjasin ruunikon vielä pintapuolisesti ja pyyhin kostealla sienellä kaulan, selän, mahanalustan ja takajalkojen välistä, mihin Leo oli kehittänyt pienet hikiläntit. Saatuani sen valmiiksi vein orin takaisin tarhaansa pelottelemaan läheisiä hevoskavereitaan.